Ollaan Tampassa, Floridassa, Philipin isan, Steven ja aitipuolen, Marilynin luona. He asuvat Sun City Centerissa, joka on kuuluisa elakelaisten kaupunki. Taalla ei saa asua kukaan nuori, vaan kaikki kymmenisen tuhatta asukkia tassa aidatussa yhteisossa, ovat vanhuksia tai aloittelevia vanhuksia. Silti kaikki talot ovat jattimaisen kokoisia, eika niissa asu kuin yksi tai kaksi henkiloa! Pihat ovat myos isoja ja taynna kasveja ja varikkaita kukkia. Kaikki tiet ovat tietysti asfalttia, ja niita reunustaa monet erilaiset kukkivat puut seka korkeat palmut, eika yhtaan roskaa nay missaan. Puistoja on paljon, seka pienia siltoja kirkkaiden lampien ja virtaavien purojen ylitse, ja jokapuolella on golf-kenttia. Mummot ja papat liikkuvat taalla autojen lisaksi golf-karryilla, huristelevat sinne tanne. Istuskelen taalla sohvalla, ja nain ikkunasta juuri kuinka kaksi varttuneempaa leidia olivat aamukavelylla, blondi tukka nutturalla ja meikattuna, aurinkolaseissa, elegantisti. Taalla on paikkoja, joihin asukkaat voi menna harrastamaan savitoita, taiteita, liikuntaa, auringonottoa, musiikkia ja vaikka mita. Taalla on myos kuntosali, jossa joka paiva treenaa mm. kaksi tuntia eras 100-vuotias giltsi, ja Steve kertoi, etta eraassa heidan golf-joukkueessaan taalla taituroi 100-vuotias herrasmies. Toisinaan jotkut vanhukset "get confused" ja heita loytyy iloisesti ajelemasta autollaan toisten nurmikoilla ja golf-kentilla, tai alligaattorien lahistolla, eivatka he tieda, keita ovat tai mista ovat kotoisin, tai ylipaansa mita he ovat tekemassa.
Kun haluaa tulla visiitille tanne, portilla pitaa kertoa nimi ja vartijat ottavat rekisterinumeron ylos, eika sisaan paase ilman kirjallista kutsua, jonka Sun Cityn asukkaat ovat toimittaneet portille. Vaikuttaa silta, etta vartijat ikajakaumasta paatellen (silmamaaraisesti 65v-75v) ovat loytyneet omasta takaa.
Marilyn kertoi, kuinka kuuli tassa yksi paiva eraan pariskunnan ihastelevan saata, etta onpa ollut upea saa jo monta paivaa! Ja Marilyn totesi, etta "These must be new-comers". Toinen kategoria on "snowbirds", jotka tulevat naina kuukausina tanne lammittelemaan New Yorkista tai Kanadasta tai jostain muualta pohjoisesta. Taalla nakee mita erilaisimpia elaimia, eri varisia ja kokoisia lintuja, jotkut jopa metrin korkuisia tai enemman, ja niilla on piiitkat pillimaiset jalat, ja niiden jalkojen paassa on niiden pallomainen keho, ja pitka kaula nousee siita, ja viela pidempi nokka. Ja ne tepastelevat paikasta toiseen ja ovat kesyja. Steve kertoi, etta kun han ja Marilyn muuttivat tanne vuosia sitten, he toivoivat, etteivat koskaan kadottaisi arvostusta tata paikkaa ja sen kauneutta kohtaan, ja kerran han kysyi eraalta golf-kaveriltaan, joka on asunut Sun Cityssa yli 20 vuotta, etta mita han ajattelee luonnon kauneudesta taalla, ja vastaus kuului: "It don't mean shit to me". Kaikkeen kypsyy aikanaan, ei edes American Dream viehata ikuisesti. Kuka olisi uskonut.
Ja mita tulee minuun, lohoan taalla sohvalla TV-huoneessa, joka on nyt kaytossani, ja Philip on Tampan keskustassa yliopistolla levittamassa kirjoja. Taalla on isoja yliopistoja, oppilaita on usein 40 000. En mennyt mukaan, silla olen kipeana. Eras Bhakta taalla suositteli meille erasta intialaista laakaria, ja saimme eilen ajan lahes samantien. Menimme hanen luokseen, ja kun paastiin vastaanotolle ja han naki sarini ja tilakan otsassa, ja Philipin myos Vaisnava-releissa, han tervehti meita "Jaya Sri Krishna!" ja tutki meikalaisen ja totesi, etta ehdottomasti tarvitsen antibiootteja, ja suositteli erasta apteekkia, jonka omistaa hanen intialainen ystavansa. Taalla Amerikassa terveydenhoito maksaa alyttomasti – 15min kaynti laakarilla maksaa 100-200 dollaria, ja antibiootit ovat tosi kalliita, yksi purkki yleensa 50 dollaria. Annoimme lopuksi laakarille Prabhupadan kirjoja – hanella oli jo Bhagavad-gita, mutta annoimme pari muuta kirjaa, ja kun kysyimme paljonko tama kaynti maksaa, han sanoi "Don't worry about it" ja ohjasi meidat ovelle. Apteekissa puolestaan juttelimme odottaessamme omistajan kanssa, ja han arvosti paljon kirjojenlevitys-tyotamme, ja Philip esitteli hanellekin muutamia kirjoja. Kavi niin, etta tama apteekkari merkitsi kuittiini hinnaksi $0.00 eli antoi laakkeet ilmaiseksi. Ja han arvosti kirjoja ja tarjosi Philipille 20 dollaria lahjoitusta, ja kysyi onko tama tarpeeksi. Philip sanoi, etta han halusi antaa kirjat ihan vain lahjaksi, mutta jos haluat, niin anna vain niin paljon kuin mahdollista, ja apteekkari antoi toiset 20 dollaria. Aika hyva tsaga!
Matkalla laakariin tuli vahan kiire, ja Philip ajoi aika summittaisesti, ja tonaisi naennaisesti pienikokoista keltaista muovitolppaa, joka osoittautuikin pienikokoiseksi keltaiseksi betonitolpaksi, ja etupuskuriin jai keskikokoinen keltainen lommo, ja se koko puskuri tyontyi taaksepain niin, etta osui aina tietyssa kulmassa renkaaseen. Tama oli hankala juttu, silla se saattaisi rikkoa koko renkaan. Mutta matkalla laakarista apteekkiin, naimme parkkipaikalla hinausauton, jossa oli ukko sisalla, ja han suostui nykaisemaan koukullaan puskuriamme muutaman tuuman eteenpain, ja voila! Seikkailut jatkuu.
Taalla ei tarvitse paljon shoppailla vaatekaupoissa – aamuisin kaymme yleensa kavelylla ja chanttaamme samalla, ja toisinaan ohitamme isoja ponttoja, joihin ihmiset pudottavat pusseissa lahjoituskuteitaan. Pari paivaa sitten kavimme niita rytkyja lapi, ja loysimme muovisakillisen sopivia ja siisteja vaatteita, tai enimmakseen mina loysin, enimmakseen uusia tai kokonaan kayttamattomia. Philip on tassa ruvennut vitsailemaan, etta kohta hanen pitaa hommata perakarry mun vaatekaapille.
Jarsin tassa muuten parhaillaan nakkaria. Taalla on monenlaisia "Wasa" -nakkareita kaupoissa, ja "Finn-Crisp" nimella myydaan hapankorppujakin. 'Nakkari' on viimeisin taito Philipin suomisanastossa. Epahuomiossa opetin hanelle myos sanan 'hitto', kun loin varpaani johonkin. Hups.
No comments:
Post a Comment